perjantai 3. helmikuuta 2012

Onko tasa-arvoisempi kalliimpi?

Kela kertoi tänään 3.2. tiedotteessaan, että Ruotsin mallin mukainen lääkekorvausjärjestelmä tulisi veronmaksajille kalliiksi.


Ruotsin lääkekorvausmalli otettiin käyttöön 1990-luvun lopulla, eikä sen käyttöönotto vaikuttanut lääkekustannusten kasvuun. Järjestelmän Suomea suuremmat kulut perustuvat pikemminkin Ruotsissa käytössä oleviin korvausprosentteihin kuin malliin sinänsä. Ruotsin mallin käyttöönotto Suomessa ei suoraan vaikuttaisi lääkemenojen kasvuun tai säästöihin. Siihen vaikuttavat korvausjärjestelmässä sovellettavat korvausprosentit eli kuinka paljon lääkkeen hinnasta maksetaan takaisin potilaille lääkekorvausjärjestelmän kautta.

Paljon lääkkeitä tarvitsevien lääkehoidot pitää turvata

Hallitusohjelmaan on kirjattu, että lääkekorvausjärjestelmää tullaan uudistamaan niin, että erityisesti paljon lääkkeitä tarvitsevien lääkehoidot voidaan turvata. Tässä on ajatuksena, että lääkekorvaukset kohdentuvat niille, joilla lääkekulut ovat suuret ja kulut voivat vaarantaa lääkehoidot.

Terveyserojen kasvu on Suomessa ollut nopeaa ja huolestuttavaa. Paljon lääkkeitä tarvitsevien pitkäaikaissairaiden hoitojen turvaaminen on erityisen tärkeää, jotta terveyseroja ei enää kasvatettaisi entisestään. Satunnaisesti ja halpoja lääkkeitä tarvitsevan muutaman euron lääkehoidon ei tarvitse olla lääkekorvausjärjestelmän piirissä, mutta pienituloisten ja paljon lääkkeitä tarvitsevien tulee olla. Siksi on oikein, että lääkekorvausjärjestelmän uudistamisen lähtökohtana on paljon lääkkeitä tarvitsevat, joita Kela kutsuu tiedotteessaan lääkkeiden ”suurkuluttajiksi”.

Kehityksen jarruttaminen ei ole hyve

Lääkehoitojen kehitys ja uudet hoidot parantavat hoidon laatua ja vaikuttavuutta. Ne parantavat potilaan elämänlaatua, arjessa selviytymistä ja työkykyä. Sen lisäksi uudet lääkehoidot tehostavat ja jopa keventävät palvelujärjestelmää, josta kertyy noin 85 % terveydenhuollon kuluista. Lääkekorvausjärjestelmän (eli 15 % kokonaiskustannuksista) pienet säästöt voivat jättää varjoonsa merkittävän säästömahdollisuuden.

Esimerkiksi uudet biologiset reumalääkkeet ovat huomattavan kalliita. Uusien lääkkeiden turvin reumaa sairastavien elämäntilanne on kuitenkin kohentunut ja työkyky parantunut. Lääkkeiden avulla koko hoitojärjestelmää on voitu myös keventää. Työkyvyn parantuminen ja ennenaikaisen eläköitymisen välttäminen sekä palvelujärjestelmän keventymisen myönteiset vaikutukset ovat moninkertaisesti suuremmat kuin kalliin lääkkeen aiheuttamat kustannukset. Jos korvausjärjestelmää tarkasteltaisiin Kelan tiedotteen tavoin ainoastaan kustannusten näkökulmasta, niin uuden lääkkeen käyttöönottoa hillitsemällä olisi säästetty jonkin verran lääkekuluissa. Sen sijaan olisi aiheutettu moninkertaisesti kuluja muualle yhteiskuntaan – reumaatikkojen elämänlaadusta puhumattakaan.

Uusien lääkkeiden markkinoille tulon hillitsemistä ei voida pitää hyveenä. Tärkeämpää olisi osata arvioida uuden lääkkeen vaikutukset, minkälaisia suoria ja epäsuoria vaikutuksia sillä on potilaiden työkykyyn, arjessa pärjäämisen, elämänlaatuun ja miten se vaikuttaa palvelujärjestelmään. Jos lääkkeestä voidaan olettaa olevan hyötyä, niin hillitsemällä sen käyttöönottoa estetään tosiasiallisesti myönteistä kehitystä. Tämä ei tarkoita ettei säätelyä tarvita, vaan että se ei saa rajoittua vain kustannusten hallintaan ja unohtaa kokonaisuuden hallinta.

Katse kokonaiskuluihin

Terveydenhuollon kokonaiskustannuksista merkittävä osa (noin 2/3) muodostuu henkilöstökuluista. Terveydenhuollossa potilasta auttavat vain hoitava henkilökunta, hoitotoimenpiteet ja lääkkeet. Oikea diagnoosi edesauttaa oikean hoidon löytymisessä. Terveydenhuollon kokonaiskustannukset eivät näin ole hallittavissa säästämällä lääkkeistä. Sen sijaan diagnostiikan, hoitotoimenpiteiden ja lääkkeiden kehittämisellä ja uusien käyttöönotoilla voidaan henkilöstömäärää vähentää ja kokonaiskuluja hillitä.

Lääkekorvausjärjestelmä ei ole keskeisin säästöjä tuottanut tekijä, vaan vuonna 2009 voimaan tullut viitehintajärjestelmä. Viitehintajärjestelmän käyttöönoton jälkeen lääkekorvausjärjestelmän kustannukset ovat kasvaneet 2005 – 2010 erittäin hitaasti, n. 0,9 %/vuosi. Samanaikaisesti terveydenhuollon kokonaismenot ovat kasvaneet ilman lääkekuluja lähes 5 % vuodessa. Viitehintajärjestelmä on hillinnyt lääkemenojen kasvua ansiokkaasti.